Adhd ja lahjakkaan oppilaan pelko

Karla Erkkilä kertoo teinivuosiensa kokemuksista sellaisten kouluvaikeuksien edessä, joita ei osannut selittää edes itselleen. Millaista on kuulua lahjakkaina pidettyjen oppilaiden joukkoon, kun vastaan nousee selittämätön seinä, jonka olemassaoloon kukaan muu ei usko?

Elämäni ensimmäisellä ruotsintunnilla istahdin pulpettiin intoa täynnä. Olin varma, että uuden kielen oppiminen olisi hauskaa ja helppoa. Osasinhan englantia erinomaisesti, ja kaikki jaksoivat kertoa, kuinka paljon helpompaa ruotsi oli verrattuna englantiin. Kaiken lisäksi minua kehuttiin ahkeraksi ja älykkääksi opiskelijaksi, joka ei ollut koskaan saanut seiskaa alempaa arvosanaa.

Viimeisestä ruotsin kurssista sain juuri ja juuri puristettua vitosen.

Yritä kovemmin

”Kyllä sinä sen opit, kunhan viitsit yrittää.”

Mutta minä yritin. Minä yritin parhaani vuosia. Yritin tunkea aivojeni muistilokeroihin sanalistoja, jotka putosivat päästäni saman tien, kuin olisin yrittänyt napata hyytelöä verkolla. Yritin opetella niitä lausumalla ääneen. Yritin kirjoittaa sanan ja sen käännöksen viisi kertaa peräkkäin vihon marginaaleihin. Yritin toistaa niitä robottimaisesti, kunnes ne pysyisivät paikoillaan muistissani. Minä yritin.

”Et vain halua tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Olet ollut sellainen aina.”

Tottahan se oli. Tylsien asioiden edessä olen aina joko harhautunut muualle tai istunut tehtäväni edessä miettien miksi en vain pysty tekemään sitä. Miksi kroppani tai aivoni vain eivät suostu tekemään tätä yksinkertaista asiaa, jonka jälkeen voisin keskittyä hauskoihin juttuihin ilman tunnontuskia? Miksi aina päädyin tekemään kaiken viime hetken paniikissa, vaikka vannoin, ettei niin kävisi taas?

Kaikessa muussa olin pärjännyt ihan hyvin. Jotenkin aina sain tylsissäkin aineissa tungettua sen verran tietoa päähäni kokeita varten, että selvisin niistä kunnialla. Koululla ei tuohon aikaan ollut tarjota minulle sosiaalista elämää tai mitään muutakaan hauskaa, joten vähintäänkin halusin lähteä sieltä oma hiljainen lippuni korkealla.

Ruotsi kiinnosti minua. Halusin oppia. Halusin olla siinä hyvä. Enkä ymmärtänyt miksi en kyennyt sitä olemaan.

”Tee se nyt vain. Yritä kovemmin.”

Muuta neuvoa en keneltäkään saanut. Yritin sanoa, että minä yritin jo niin kovasti kuin pystyin. Väitteelleni hymyiltiin ja pudisteltiin päätä. Minä nyt vain olin aina ollut sellainen jääräpää, joka tekee sitä mikä kiinnostaa. Siitähän tässä oli kyse. Osasinhan englantia niin hyvin, että ei ruotsi voinut oikeasti olla minulle niin vaikeaa.

Jaksoin yrittää kaksi vuotta. Kaksi vuotta istuin ruotsintunnilla ja yritin opetella sanoja, jotka hyppivät päästäni kuin aivoni olisivat olleet ponnahduslauta. Kieliopin säännöt ymmärsin mutta en voinut käyttää niitä ilman sanastoa.

Ahdistus velloi vatsanpohjassa joka hetki, kun jouduin istumaan pulpetissa. Laskin minuutteja tunnin loppumiseen, jotta pääsisin pakoon sitä hirvittävää häpeää, etten sittenkään ollut aina hyvä koulussa.

Kukaan ei uskonut minua. Kukaan ei ymmärtänyt minun tarvitsevan apua. En osannut itse selittää miksi ruotsi oli minulle niin vaikeaa. Joten kahden vuoden jälkeen lakkasin yrittämästä.

Tuskaisesti ansaitsemani seiska tipahti nopeasti vitoseen, jonka senkin sain vain rimaa hipoen. Mikään muu ei muuttunut. Olin yhä ahdistunut ja häpeissäni. Kaikki ympärilläni sanoivat edelleen samaa mitä olivat sanoneet alusta lähtien. Mutta ensimmäistä kertaa he olivat oikeassa väittäessään, etten yrittänyt kunnolla.

10 vuotta myöhemmin

Selvisin yläasteesta. Selvisin lukiosta. Pääsin viimein opiskelemaan ja elämään omien valintojeni mukaan ja tajusin, kuinka vähän noiden vuosien arvosanat merkitsivät. Vuonna 2018 päädyin yliopistoon opiskelemaan englantia. Kieltä, jossa olin aina ollut vahvoilla.

Toisena lukuvuoden ensimmäinen kieliopin kurssi palautti minut yläasteen ruotsintunneille.

Kurssi oli pakollinen, mutta tylsä. Ajattelin, että se pitää vain kahlata läpi ja yritin keskittyä parhaani mukaan, että homman saisi nopeasti alta pois. Mutta en hahmottanut puoltakaan tuntien sisällöstä. Muistin sitäkin vähemmän.

Puolivälissä kurssia tajusin, etten mitenkään pystyisi suorittamaan tenttiä, saatikka kirjoittamaan esseetä kurssin opeista. Olin pärjännyt niin hyvin kaikessa muussa. Kirjallisuus, kääntäminen ja akateemisen kirjoittamisen kurssit olin kaikki selättänyt sujuvasti kiitettävin arvosanoin. Mutta kieliopissa kalastin taas hyytelöä verkolla. Aivoni kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään mitä tunnilla luin tai kuulin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin jättämään kurssin kesken. Ensimmäistä kertaa koko koulu-urani aikani reputin jotain.

Kaikki yliopistossa kertynyt paine romahti kerralla niskaan. Jouduin hakemaan sairaslomaa. Otin välivuoden. Jätin koko yliopiston kesken. Yritin niellä häpeäni, kun minua yritettiin suostutella puremaan hammasta ja viemään edes kandini loppuun. Tätä sanoivat ne samat ihmiset, jotka olivat ruotsissa vain käskeneet minua yrittämään tosissani. Mutta tiesin, etten saisi suoritettua kandivuosiani loppuun. Eikä minulla vieläkään ollut sanoja selittämään miksi en vain pystynyt siihen, mihin minun olisi pitänyt pystyä.

Kaksi vuotta myöhemmin olin kiivennyt ylös masennuksen ja ahdistuksen täyttämästä kuopasta. Olin vaihtanut alaa ja oppinut laittamaan terveyteni kouluarvosanojen eteen. Mikä tärkeintä, aloin viimein löytää vastauksia, joita olisin jo teini-ikäisenä niin kipeästi tarvinnut.

Sillä kaksi vuotta yliopiston keskeyttämisen jälkeen – ja 16 vuotta ensimmäisen ruotsintuntini jälkeen – lääkärini kirjoitti minulle lähetteen adhd-tutkimuksiin.